14.10.2005

Kanne Heinolan käräjäoikeudessa

Center Hirsi Oy (yhtiö) kertoi B:hen kohdistamassaan kanteessa, että yhtiö ja B olivat tehneet 18.2.2000 Saksassa agentuurisopimuksen (edustussopimuksen), jonka mukaan B:n tuli vastata yhtiön valmistamien hirsitalojen markkinoinnista tietyllä talousalueella. Tähän sopimukseen liittyen asianosaiset olivat samana päivänä tehneet erillisen sopimuksen hirsitalorakennussarjan toimittamisesta B:lle. Rakennussarjan hinta oli 311 500 Saksan markkaa, mistä hinnasta B:lle myönnettiin 80 000 Saksan markan alennus sen vuoksi, että kysymys oli agentuurisopimukseen perustuvasta mallitalosta, jota B:n tuli esitellä asiakkailleen.

Yhtiö oli huolehtinut talon rakennussarjan toimittamisesta Saksaan. B huolehti talon pystyttämisestä. Sopimuksen mukaan talo toimitettiin useassa erässä, ja ennen kutakin toimitusta B:n tuli maksaa sitä vastaava kauppahintaosuus. Näin tapahtuikin kahden ensimmäisen toimituserän osalta. B oli jättänyt maksamatta talotoimituksen viimeisestä toimituserästä 97 346 Saksan markkaa.

Yhtiö vaati, että B velvoitetaan suorittamaan yhtiölle maksamattomana kauppahintana 97 346 Saksan markkaa sekä aiheettomasti saamanaan ns. mallitaloalennuksena 80 000 Saksan markkaa, molemmat määrät korkoineen.

Vastaus

B vastusti vaatimuksia ja vaati ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta, ja toissijaisesti, että se hylätään. Kantajan vaatimukset perustuivat Saksassa tehtyyn talotoimitussopimukseen. Talo oli toimitettu Saksaan. Sopimus ei sisältänyt oikeuspaikkalauseketta. Se, että asianosaisten välillä samana päivänä tehtyyn agentuurisopimukseen liittyi oikeuspaikkalauseke, ei antanut aihetta pitää Heinolan käräjäoikeutta toimivaltaisena käsittelemään talotoimitussopimukseen perustuvaa riitaa. Yleistoimivalta käsitellä tätä riitaa oli saksalaisella tuomioistuimella.

B ei ollut saanut kauppahinnasta kuin vajaan 14 000 Saksan markan alennuksen, joka ei millään tavalla liittynyt asianosaisten väliseen agentuurisopimukseen. Kysymys oli ollut ainoastaan yhtiön vastaantulosta hintaneuvotteluissa.

Käräjäoikeuden päätös 27.1.2003

Käräjäoikeus ratkaisi erikseen kysymyksen siitä, oliko se toimivaltainen tuomioistuin käsittelemään kanteen.

Oikeuspaikkasopimus

Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, että asianosaiset eivät olleet talotoimitussopimuksen osalta sopineet Heinolan käräjäoikeuden toimivallasta, niin kuin yhtiö oli väittänyt.

Tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta

Tuomioistuimen kansainvälinen toimivalta määräytyi tässä tapauksessa tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen (Brysselin sopimus) perusteella. Brysselin sopimuksen korvaava neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (Bryssel I -asetus) oli tullut voimaan 1.3.2002 ja sitä sovellettiin vain sellaisiin oikeudenkäynteihin, jotka oli pantu vireille asetuksen voimaantulon jälkeen. Brysselin sopimuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan kanne sellaista henkilöä vastaa, jolla oli kotipaikka sopimusvaltiossa, voitiin nostaa toisessa sopimusvaltiossa sopimusta koskevassa asiassa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa kanteessa tarkoitettu velvoite oli täytetty tai täytettävä. Tässä tapauksessa kanteessa tarkoitettu vastaajan velvoite oli kauppahinnan maksaminen.

Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei myöskään velvoitteen täyttämispaikasta ollut erikseen sovittu.

Velvoitteen täyttämispaikka määräytyi tällöin sen valtion lain mukaan, jota asiaa käsittelevän tuomioistuimen oli lainvalintasääntöjen mukaan sovellettava velvoitteeseen. Sopimukseen sovellettiin ensisijaisesti sen valtion lakia, josta asianosaiset ovat sopineet (lakiviittaus). Yhtiö oli katsonut, että asianosaiset olivat myös talotoimitussopimuksen osalta sopineet, että siihen sovellettiin Suomen lakia. Käräjäoikeus katsoi, etteivät asianosaiset olleet tekemällä agentuurisopimuksessa lakiviittauksen Suomen lakiin sopineet, että myös talotoimitussopimukseen sovellettaisiin Suomen lakia.

Kun sovellettavasta laista ei ollut sovittu, sovellettava laki määräytyi lainvalintasäännösten perusteella. Käräjäoikeuden mukaan se määräytyi tällöin sopimusvelvotteisiin sovellettavasta laista Roomassa vuonna 1980 tehdyn yleissopimuksen (Rooman yleissopimus) nojalla. Käräjäoikeus päätyi katsomaan, että Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 2 kohdan perusteella talotoimitussopimukseen tulisi soveltaa Suomen lakia. Suomen lain mukaan, toisin kuin Saksan oikeuden mukaan, rahavelka oli maksettava velkojan luona. Brysselin sopimuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan kanne voitaisiin siten tutkia Heinolan käräjäoikeudessa.

Rooman yleissopimuksen 5 artiklassa säädettiin kuitenkin myös kuluttajasopimuksista. Artiklan 1 kohdan mukaan artiklaa sovellettiin muun muassa sopimuksiin, jotka koskivat tavaroiden toimittamista henkilölle, kuluttajalle, sellaiseen tarkoitukseen, jota ei voitu pitää hänen elinkeinotoimintaansa liittyvänä. Artiklan 3 kohdasta seurasi, että sen estämättä, mitä 4 artiklassa määrättiin, ja sikäli kuin 3 artiklan mukaista lakiviittausta ei ollut tehty, sopimukseen oli sovellettava sen valtion lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka oli, jos sopimuksentekoa oli kyseisessä valtiossa edeltänyt kuluttajalle osoitettu nimenomainen tarjous taikka mainonta ja kuluttaja oli tässä valtiossa toteuttanut sopimuksen tekoa varten tarvittavat toimenpiteet tai jos kuluttajan sopimuskumppani tai tämän edustaja oli vastaanottanut kuluttajan tilauksen kyseisessä valtiossa. B:n esittämien seikkojen valossa nämä viimeksi mainitut edellytykset täyttyivät. Oleellinen kysymys näin ollen oli, voitiinko B:tä pitää Rooman yleissopimuksessa tarkoitettuna kuluttajana. Tätä pohtiessaan käräjäoikeus lausui muun muassa seuraavan.

Talotoimitussopimuksen nojalla toimitettu talo ei ollut vieläkään aivan valmis. B oli kertonut, että heidän perheellään oli ollut tarkoitus muuttaa taloon vielä vuoden 2003 aikana, kun viimeistelytyöt oli saatu tehdyiksi.

Talon piirustusten mukaan kellarikerroksessa oli 79,5 neliömetrin suuruinen erillinen asunto. Ensimmäisen kerroksen asuinpinta-ala oli 133 neliömetriä. Tässä kerroksessa oli kaksi 20 neliömetrin suuruista työhuonetta. Yläkerroksen asuinpinta-ala on 107 neliömetriä.

B ja hänen puolisonsa olivat kertoneet, että Saksan verotuskäytännön mukaan oli edullista, että osa talosta eli tässä tapauksessa kellarikerros vuokrataan. Ihannetilanne olisi se, että kellarikerroksen asuntoon saataisiin vuokralaiseksi sukulainen. Myös käräjäoikeudessa kuullut todistajat olivat kertoneet, että B:n ja hänen puolisonsa tarkoitus oli ollut vuokrata kellarikerroksen asunto jollekin sukulaiselleen. B oli kertonut, että ensimmäisen kerroksen työhuoneet oli tarkoitettu toisaalta alkavan agentuuritoiminnan tarpeisiin ja toisaalta hänen päätyöstään johtuviin kotitöihin.

Asianosaisten välisessä kirjeenvaihdossa ennen sopimusten solmimista talotoimitus- ja agentuurisopimus olivat liittyneet yhteen. Esimerkiksi B:n yhtiölle 5.1.2000 lähettämässä sähköpostiviestissä hän oli ensin pyytänyt tarjousta talosta ja lisäksi ilmoittanut ajatuksenaan olevan, että hän rakentaa mallitalon ja toimii sitten yhtiön yhteyshenkilönä ja esittelijänä Hessenin osavaltiossa. B oli kertonut, että hän oli ensin etsinyt ostettavaa taloa internetin välityksellä. Hän oli ollut yhtiöön yhteydessä sähköpostitse. Tämän jälkeen häneen oli ottanut yhteyttä yhtiön Saksassa toiminut edustaja. Aluksi oli ollut puhetta vain talotoimituksesta. Edustaja oli todistajana kertonut, että neuvottelujen aikana ehkä hänen aloitteestaan oli tullut esille ajatus edustussopimuksesta. Neuvottelujen myöhemmässä vaiheessa todistaja ei ollut enää toiminut yhtiön edustajana, vaan B oli neuvotellut suoraan yhtiön toimihenkilöiden kanssa.

Talotoimitussopimukseen oli kirjattu 80 000 Saksan markan suuruinen mallitaloalennus. B oli kertonut, että tämä alennus ei ollut todellinen, vaan se oli kirjattu sopimukseen hänen pyynnöstään. Asianosaisten välisissä neuvotteluissa oli talon osalta päädytty noin 231 000 Saksan markan hintaan. Talotoimitussopimuksessa hinnaksi oli määritelty 311 500 Saksan markkaa ja lopulliseksi hinnaksi mallitaloalennus huomioon ottaen 231 500 Saksan markkaa. Talon hinnan kirjaaminen tällä tavalla oli liittynyt B:n pankin kanssa käymiin vakuusneuvotteluihin. Todistajina kuultujen yhtiön vientijohtajan ja edellä mainitun edustajan kertomukset mallitaloalennuksen osalta olivat täysin yhdensuuntaiset B:n kertomuksen kanssa. Edustajan mukaan hyvin suureen osaan talotoimitussopimuksista liittyi ehto mallitaloalennuksesta sekä ehto, jonka mukaan ostaja oli velvollinen sallimaan sen, että myyjä sai käyttää taloa muutaman kerran esittelytarkoituksessa. Se, kuinka todellinen mallitaloalennus oli, riippui hänen mukaansa olosuhteista.

B:n mukaan asianosaisten tarkoitus oli ollut, että hän rakentaisi ensin talon valmiiksi ja ryhtyisi sen jälkeen sivutoimisesti edustamaan yhtiötä. Jotta agentuuritoiminta voisi olla päätoimista, hänen olisi pitänyt pystyä myymään vähintään 10 taloa vuodessa. B:n puolison mukaan oli täysin selvää, että ainakin aluksi agentuuritoiminta olisi sivutoimista. Jos toiminta olisi laajentunut riittävästi, se olisi ehkä tulevaisuudessa voinut muuttua päätoimiseksi. Yhtiön vientijohtaja oli todistajana kertonut, että talo oli ostettu B:n perheen asumiskäyttöön. Myöhemmässä vaiheessa taloa oli ollut tarkoitus käyttää myös agentuuritoimintaan.

Käräjäoikeuden käsityksen mukaan näyttö osoitti kiistatta, että B oli hankkinut talon pääasiassa/ensisijaisesti perheensä asumiskäyttöön. Se, että kellarikerroksen erillistä asuntoa oli tarkoitus vuokrata ulkopuoliselle, mieluimmin sukulaiselle, ei osoittanut muuta. Se, että talon ensimmäiseen kerrokseen oli suunniteltu ja rakennettu kaksi työhuonetta, joita mahdollisesti käytettäisiin tulevassa agentuuritoiminnassa, ei myöskään osoittanut, että talon pääasiallinen/ensisijainen käyttötarkoitus olisi jokin muu kuin B:n perheen asumiskäyttö. Talotoimitussopimus ja agentuurisopimus olivat liittyneet yhteen. Niistä oli neuvoteltu samassa yhteydessä ja ne oli allekirjoitettu samanaikaisesti. Esitetyn näytön perusteella asianosaisten tarkoitus ei ollut, että B ryhtyisi välittömästi edustamaan yhtiötä ja irtisanoutuisi päätoimestaan. Talotoimitussopimuksessa oleva maininta mallitaloalennuksesta ei ollut todellinen. Jos 80 000 Saksan markan alennus olisi ollut todellinen, sopimusten liittyminen toisiinsa olisi huomattavasti kiinteämpi. Agentuuritoiminta ei ollut koskaan käytännössä alkanut. Talotoimitussopimukseen liittyvät riitaisuudet olivat päättäneet asianosaisten yhteistoiminnan myös edustuksen osalta.

Yhtiö oli perustellessaan omaa kantaansa siitä, että B:tä ei ollut pidettävä kuluttajana, viitannut EY-tuomioistuimen 3.7.1997 antamaan tuomioon asiassa Benincasa. Ratkaisun mukaan ainoastaan henkilön yksityisten kulutustarpeiden tyydyttämiseksi tehdyt sopimukset kuuluivat kuluttajaa taloudellisesti heikompana osapuolena suojaavien määräysten soveltamisalaan. Tällainen suoja ei ollut tarpeen sellaisia sopimuksia koskevissa tapauksissa, joiden tavoitteena oli ammattitoiminta, vaikkakin se toteutettaisiin vasta tulevaisuudessa. Käräjäoikeuden käsityksen mukaan tällä EY-tuomioistuimen tuomiolla ei ollut mitään merkitystä tässä tapauksessa. Ratkaisevaa tässä tapauksessa oli se, oliko sopimus tehty pääasiassa ensisijaisesti ammatin- tai elinkeinonharjoittajana vai kuluttajana. Ainoastaan jos päädyttiin siihen, että sopimus oli tehty pääasiassa/ensisijaisesti ammatin- tai elinkeinonharjoittajana, kantajan vetoamalla oikeustapauksella olisi merkitystä tässä tapauksessa.

Käräjäoikeus päätyi näin ollen pitämään B:tä kuluttajana ja jätti kanteen sen vuoksi tutkimatta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Palmgren.

Kouvolan hovioikeuden päätös 13.11.2003

Yhtiö valitti hovioikeuteen, joka pysytti käräjäoikeuden päätöksen seuraavin perusteluin.

Tuomioistuimen toimivalta

Tuomioistuimen kansainvälistä toimivaltaa koskevaan kysymykseen oli käräjäoikeuden tuomiossa mainituin tavoin sovellettava Brysselin sopimusta. Sen 13 artiklan 1 kappaleen ja 14 artiklan 2 kappaleen mukaan toinen sopimuspuoli voi nostaa kanteen kuluttajaa vastaan ainoastaan sen sopimusvaltion tuomioistuimessa, jossa kuluttajalla oli kotipaikka.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun B:n asemasta. B oli ostanut talon pääasiassa perheensä asunnoksi. Siten hän oli kaupasta sopiessaan ollut ensisijaisesti kuluttaja ja vasta toissijaisesti ammatinharjoittaja. Yhtiön oli pitänyt se tietää, koska sopimusosapuolena oli ollut B:n perhe. Sen vuoksi tähän sopimukseen liittyvä kanne oli nostettava B:n kotimaan tuomioistuimessa.

Oikeuspaikkasopimus

Huomioon ottaen Brysselin sopimuksen 15 artiklan määräykset kuluttajaan sovellettavista oikeuspaikkasopimuksen rajoituksista hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun, että asianosaiset eivät olleet talotoimitussopimuksen osalta sopineet toimivaltaisesta tuomioistuimesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Martti Kurri, Risto Karila ja Pirjo Yli-Kokkila. Esittelijä Petteri Kosonen.

Välitoimi

Asianosaiset ovat korkeimman oikeuden pyynnöstä lausuneet käsityksensä siitä, mitä merkitystä tuomioistuimen toimivaltaa koskevan riitakysymyksen arvioinnissa he mahdollisesti katsovat olevan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 20.1.2005 antamalla tuomiolla C-464/01 (Gruber) ja Wienissä 11.4.1980 tehdyllä yleissopimuksella, joka koskee kansainvälistä tavaran kauppaa koskevia sopimuksia.

Perustelut

Asian tausta

1. Yhtiö ja B olivat tehneet 18.2.2000 Saksassa sopimuksen yhtiön Suomessa valmistaman hirsitalorakennussarjan toimittamisesta B:n perheelle Saksaan. Samassa yhteydessä yhtiö ja B olivat tehneet agentuurisopimuksen, jonka mukaan B:n tuli yhtiön myyntiedustajana huolehtia yhtiön valmistamien hirsitalojen markkinoinnista Saksassa tietyllä alueella. Osapuolten tarkoituksena oli, että B:lle myyty talopaketti toimisi paitsi B:n ja hänen perheensä asuntona myös yhtiön mallitalona B:n edustustoiminnassa. B:hen kohdistamallaan kanteella yhtiö velkoi B:lle myymänsä talopaketin kauppahinnan maksamatta jäänyttä viimeistä erää sekä vaati B:lle talopaketista myönnetyn alennuksen palauttamista.

Ratkaistava kysymys

2. Asiassa on kysymys siitä, onko Heinolan käräjäoikeus toimivaltainen tutkimaan yhtiön B:hen kohdistaman kanteen tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla Brysselissä 27 päivänä syyskuuta 1968 tehdyn yleissopimuksen (SopS 26/1999, jäljempänä Brysselin sopimus) nojalla.

3. Se, mitkä Brysselin sopimuksen määräyksistä tulevat sovellettaviksi toimivaltakysymystä arvioitaessa, riippuu siitä, onko kysymyksessä olevaa pääasiaa pidettävä Brysselin sopimuksen II osaston 4 jaksossa (artiklat 13-15) tarkoitettuna kuluttajansuojaa koskevana riita-asiana. Brysselin sopimuksen 14 artiklan 2 kappaleen mukaan toinen sopijapuoli voi nostaa kanteen kuluttajaa vastaan ainoastaan sen sopimusvaltion tuomioistuimissa, missä kuluttajalla on kotipaikka. Sopimuksen 15 artiklan mukaan tästä määräyksestä voidaan sopimuksin poiketa ainoastaan eräissä sellaisissa tilanteissa, joista tässä tapauksessa ei ole kysymys.

Onko B kuluttaja Brysselin sopimuksen mukaan?

4. Yhtiön mielestä B:tä ei voida pitää Brysselin sopimuksessa tarkoitettuna kuluttajana kanteessa kysymyksessä olevassa sopimussuhteessa. Sen vuoksi oikeuspaikasta on voitu pätevästi sopia. B on puolestaan katsonut tehneensä kanteessa tarkoitetun sopimuksen kuluttajana. Alemmat oikeudet ovat päätyneet siihen, että B on kaupasta sopiessaan ensisijaisesti ollut Brysselin sopimuksessa tarkoitettu kuluttaja ja että kanne sen vuoksi on nostettava sen valtion tuomioistuimessa, missä B:llä on kotipaikka.

5. Brysselin sopimuksen 13 artiklan mukaan kuluttajansuojasta on kysymys silloin, kun asia koskee jonkun sellaista tarkoitusta varten tekemää sopimusta, jota ei voida pitää hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvänä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen (jäljempänä EY-tuomioistuin) vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tätä kuluttajakäsitettä on tulkittava Brysselin sopimuksen järjestelmän ja tavoitteiden eikä tietyn kansallisen lain mukaisesti (esimerkiksi asia 150/77 Bertrand, tuomio 21.6.1978, Kok. 1978, s. 1431, 14-16 kohta, asia C-89/91 Shearson Lehman Hutton, tuomio 19.1.1993, Kok. 1993, s. I-139, 13 kohta, asia C-269/95, Benincasa, tuomio 3.7.1997, Kok. 1997, s. I-3767, 12 kohta, asia C-99/96, Mietz, tuomio 27.4.1999, Kok. 1999, s. I-2277, 26 kohta ja asia C-96/00, Gabriel, tuomio 11.7.2002, Kok. 2002, s. I-6367, 37 kohta, ja asia C-464/01, Gruber, tuomio 20.1.2005, 31 kohta). Kuluttajansuojaa koskeviin riitaasioihin liittyvää toimivaltaperustetta tältä pohjalta tulkitessaan EY-tuomioistuin on eräissä ratkaisuissaan viitannut myös siihen oikeuskäytännössä vakiintuneeseen Brysselin sopimuksen yleiseen periaatteeseen, että kansainvälinen toimivalta on vastaajan kotipaikan tuomioistuimella, jollei muusta ole määrätty. Tästä yleisperiaatteesta poikkeavia toimivaltaperusteita tulkittaessa ei saa mennä sopimuksessa tarkoitettuja tapauksia pidemmälle (esimerkiksi edellä mainittu tuomio asiassa Benincasa, 13 kohta).

6. Brysselin sopimuksen II osaston 4 jaksossa (artiklat 13-15) perustetun kuluttajariitoja koskevan erityisjärjestelmän tehtävänä on kuluttajan riittävä suojaaminen, ottaen huomioon, että häntä pidetään elinkeinonharjoittajana toimivaa sopimuskumppaniaan taloudellisesti heikommassa asemassa olevana ja juridisesti kokemattomampana osapuolena (ks. esimerkiksi edellä mainittu tuomio asiassa Gabriel, 39 kohta). Edellä mainitussa tuomiossa asiassa Benincasa EY-tuomioistuin katsoi Brysselin sopimuksen 13 artiklan sanamuodosta ja tarkoituksesta seuraavan, ottaen huomioon myös vakiintuneen oikeuskäytännön, että kuluttajalla tarkoitetaan vain yksityistä kuluttajaa, joka ei harjoita elinkeino- tai ammattitoimintaa. Kuluttajakäsitettä on siten tulkittava suppeasti. Artiklojen 13-15 määräysten sanamuodon, hengen että tavoitteen mukaista on todeta, että niillä perustettu erityinen suojajärjestelmä koskee vain sellaisia sopimuksia, jotka on tehty sekä nykyisestä että tulevasta ammattitoiminnasta tai -tavoitteesta erillään ja siitä riippumatta. Sen vuoksi Brysselin sopimuksen sanottuja määräyksiä oli EY-tuomioistuimen mukaan tulkittava niin, että kantajaa, joka oli tehnyt sopimuksen harjoittaakseen tulevaisuudessa ammattitoimintaa, ei voitu pitää kuluttajana (tuomio asiassa Benincasa, kohdat 15-19).

7. Asiassa Gruber EY-tuomioistuin puolestaan katsoi (tuomion kohta 54), että henkilöllä, joka on tehnyt sellaista hyödykettä koskevan sopimuksen, jota käytetään osittain hänen ammattiinsa tai elinkeinotoimintaansa liittyvään tarkoitukseen mutta osittain ei, ei ole oikeutta vedota Brysselin sopimuksen 13-15 artiklojen erityisiin toimivaltamääräyksiin, ellei ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittyvä tarkoitus ole toisarvoinen siten, että sitä on pidettävä vähäpätöisenä tarkasteltaessa kyseessä olevaa toimea kokonaisuudessaan. Ratkaisun mukaan sillä, että ammattiin tai elinkeinotoimintaan liittymätön tarkoitus on pääasiallinen, ei ole vaikutusta tässä suhteessa.

8. Tässä asiassa on riidatonta, että talotoimitussopimus on liittynyt asianosaisten samana päivänä solmimaan agentuurisopimukseen, jonka mukaan B:n tuli ryhtyä yhtiön myyntiedustajaksi Saksassa. B:lle toimitetun talopaketin oli tarkoitus toimia yhtiön mallitalona tässä edustustoiminnassa. Talokaupasta ja agentuurisopimuksesta on neuvoteltu samassa yhteydessä ja sopimukset on allekirjoitettu samanaikaisesti. Kuten alemmat oikeudetkin ovat katsoneet, ilmeistä sinänsä on, että B on hankkinut talon pääasiassa ja ensisijaisesti perheensä asumiskäyttöön. Talotoimituksen liittymisestä myös B:n ja yhtiön väliseen liiketoimintaan oli kuitenkin nimenomaisesti sovittu talotoimituksen yhteydessä niin, että taloa oli ollut tarkoitus käyttää mallitalona B:n agentuuritoiminnassa ja että osa tiloista, joskin ilmeisesti asuintiloja vähäisempi osa, oli jopa tarkoitettu tuon agentuuritoiminnan käyttöön. Talotoimituksen liittymistä B:n ja yhtiön välillä samassa yhteydessä sovittuun liiketoimintaan ei siten voida pitää sopimuskokonaisuus huomioon ottaen EY-tuomioistuimen asiassa Gruber tarkoittamalla tavalla vähäpätöisenä. Sillä seikalla, ettei B:n ja yhtiön välinen agentuuritoiminta ole koskaan käytännössä alkanut asianosaisten välisten riitaisuuksien vuoksi, ei ole asiassa Benincasa annetun tuomion valossa merkitystä arvioitaessa sitä, onko puheena olevaa asiaa pidettävä Brysselin sopimuksessa tarkoitettuna kuluttajansuojaa koskevana riita-asiana.

9. Näin ollen Korkein oikeus katsoo talotoimitusta koskevan sopimuksen liittyvän siinä määrin B:n elinkeinotoimintaan, ettei B:tä voida pitää Brysselin sopimuksen 13 artiklassa tarkoitettuna kuluttajana. Brysselin sopimuksen 14 artiklan 2 kappaleen kuluttajaa koskeva toimivaltamääräys ei siten estä kanteen nostamista muunkin kuin sen valtion tuomioistuimessa, jossa B:llä on kotipaikka.

Mikä on Brysselin sopimuksessa tarkoitettu velvoitteen täyttämispaikka?

10. Brysselin sopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen 1 kohdan mukaan kanne on sopimusta koskevassa asiassa nostettava sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jolla kanteessa tarkoitettu velvoite on täytettävä. Näin ollen tulee arvioitavaksi, minkä lain mukaan määräytyy se paikkakunta, jolla kanteessa tarkoitettu velvoite on täytettävä. Tältä osin käräjäoikeus on katsonut, että tämä paikkakunta määräytyisi sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevasta, Roomassa 19.6.1980 tehdystä yleissopimuksesta (Rooman yleissopimus) ilmenevän lain mukaisesti.

11. Tämän johdosta Korkein oikeus kuitenkin toteaa, että Rooman yleissopimuksen 21 artiklan mukaan tämä yleissopimus ei estä sellaisten kansainvälisten sopimusten soveltamista, joiden osapuoleksi sopimusvaltio on liittynyt tai liittyy. Sekä Suomi että Saksa ovat kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista Wienissä 11.4.1980 tehdyn yleissopimuksen (SopS 50/1988, jäljempänä YK:n kauppalaki) osapuolia. Sen 1 artiklan 1 kappaleesta ilmenee, että tätä yleissopimusta sovelletaan tavaran kauppaa koskeviin sopimuksiin muun muassa sellaisten sopijapuolten välillä, joiden liikepaikat ovat eri sopimusvaltioissa. Tällaisessa tapauksessa on sovellettava YK:n kauppalakia riippumatta siitä, minkä lain soveltamiseen kansainvälisen yksityisoikeuden säännöt johtaisivat. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että YK:n kauppalaki tulee tässä asiassa sovellettavaksi.

12. YK:n kauppalakia ei sen 2 artiklan a) kohdan mukaan kuitenkaan sovelleta eräisiin niin sanottuihin kuluttajakauppoihin eli henkilökohtaiseen taikka perheen tai kotitalouden käyttöön ostetun tavaran kauppaan, paitsi jos myyjä ei sopimusta tehtäessä tai sitä ennen tiennyt eikä hänen olisi pitänytkään tietää, että tavara ostettiin tällaiseen käyttöön. Tätä kuluttajakauppoja koskevaa YK:n kauppalain soveltamisalan rajoitusta on sopimusmääräyksen syntyhistoria huomioon ottaen perusteltua tulkita niin, että YK:n kauppalakia on sovellettava myös sellaisen tavaran kauppaan, joka on liittynyt vain osaksi ostajan elinkeinotoimintaan ja osaksi 2 artiklan a) kohdassa tarkoitettuun yksityiseen kulutukseen, riippumatta siitä, kumpaa liittymää on pidettävä pääasiallisena. YK:n kauppalakia valmisteltaessa oli nimenomaisesti esillä myös sellainen sääntelyvaihtoehto, että ostetun tavaran pääasialliselle käyttötarkoitukselle olisi annettu merkitystä lain soveltamisalaa määritettäessä, mutta tämä ehdotus hylättiin. Lähdettiin siitä, että YK:n kauppalain 2 artiklan a) kohtaa tuli tulkita suppeasti, jolloin tuo määräys soveltuisi vain sellaisiin tilanteisiin, joissa ostettu tavara oli tarkoitettu yksinomaan yksityiseen käyttöön (ks. Peter Schlechtriem, Commentary on the UN Convention on the International Sale of Goods (CISG), 1998, s. 32, sekä Jan Ramberg - Johnny Herre, Internationella köplagen (CISG), 2004, s. 93).

13. Edellä on todettu, että nyt kysymyksessä oleva talokauppa on liittynyt myös yhtiön ja B:n välillä myöhemmin aloitettavaksi sovittuun agentuuritoimintaan, vaikka talopaketin ostamisen välitön ja pääasiallinen tarkoitus onkin ollut B:n perheen asumisen järjestäminen eikä agentuuritoimintaa ollut vielä edes aloitettu. YK:n kauppalain soveltamisalaa koskevan 2 artiklan a) kohdan määräyksen kannalta ratkaisevana on kuitenkin pidettävä tavaran aiottua eikä sen tosiasiallista käyttötarkoitusta. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että asianosaisten väliseen talotoimitussopimukseen on YK:n kauppalain edellä mainitun 2 artiklan a) kohdan estämättä sovellettava YK:n kauppalakia, jonka mukaisesti myös kauppahintavelvoitteen täyttämispaikka määräytyy.

14. Jos ostaja ei ole velvollinen maksamaan kauppahintaa muussa erityisessä paikassa, hänen on YK:n kauppalain 57 artiklan 1a) kohdan mukaan maksettava se myyjälle myyjän liikepaikassa. Kanteessa tarkoitettu kauppahinta on siten suoritettava yhtiön liikepaikassa eli Heinolassa.

Johtopäätös

15. Koska kanteessa on kysymys yksityisoikeudellista sopimusta koskevasta asiasta ja sopimusvelvoite on täytettävä Heinolan käräjäoikeuden tuomiopiirin alueella, Korkein oikeus katsoo, että sanottu käräjäoikeus on Brysselin sopimuksen 5 artiklan 1 kohdan nojalla toimivaltainen tutkimaan yhtiön kanteen. Näin ollen sillä, ovatko asianosaiset yhtiön väittämin tavoin sopineet siitä, että tuo tuomioistuin on toimivaltainen tai että maksu on suoritettava Heinolassa, ei ole asiassa merkitystä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Heinolan käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa asia käsiteltäväksi omasta aloitteestaan ja huomioon ottaen palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Gustaf Möller, Lauri Lehtimaja, Gustav Bygglin ja Pasi Aarnio. Esittelijä Jukka Sippo.